Jalkapallo globalisoituvassa maailmassa Kansainvälisen jalkapalloilun kehitys 1960- ja 1970-luvuilla (OSA 2)

Santerin Ässä julkaisee kesän kunniaksi viisiosaisen juttusarjan jalkapalloilun kehittymisestä nykyisenkaltaiseksi lajiksi.

Kirjoitukset ovat suoraan otettu allekirjoittaneen kandidaatin tutkielmasta, ja sisältävät tietoa muun muassa siitä, miten jalkapallosta tuli näin globaali laji kuin se nykyään on. Lisäksi kirjoituksista selviää, miten jalkapallon kattojärjestö FIFA ajautui historiassaan suureksi ja korruptoituneeksi järjestöksi.

Tekstit ovat suoraan tutkielmasta, eikä niitä ole millään tavalla muokattu. Sarjasta ilmestyy uusi osa joka viikon keskiviikko. Tutkielman voi lukea kokonaisuudessaan sen jälkeen, kun se on julkaistu Santerin ässässä viidessä osassa.

OSA II – Jalkapallo ennen globalisoitumista

Jalkapallo ennen 1960-luvun puoliväliä

Jalkapallo oli ennen 1960-luvun puoliväliä jo jokseenkin globaali laji, sillä kattojärjestö FIFAA:n kuului jo 95 jäsenmaata. Kaikki perustetut maanosaliitot eivät kuitenkaan välittömästi siirtyneet FIFA:n alaisuuteen, joten tuo luku ei kerro koko totuutta niistä maista, joissa jalkapalloa pelattiin. Jalkapalloa pelattiin myös amatööripohjalta monissa maissa, ja näissä maissa ei aina ollut omaa kansallista liittoa.

Jalkapallo oli kuitenkin hyvin erilaista nykypäivään verrattuna ennen 1960-lukua. Peliä ei viety tarkoitushakuisesti jokaiseen maailmankolkkaan, minkä lisäksi mediateknologian haasteet estivät pelin näkyvyyden lisääntymisen. FIFA ei ollut myöskään organisaationa vielä valmis eikä toisaalta halukaskaan viemään peliä eteenpäin. Muutos mahdollistui vasta, kun FIFA:n 1960–1970-luvun kaksi puheenjohtajaa, Stanley Rous (1961-1974) sekä João Havelange (valittiin johtoon vuonna 1974) päättivät viedä peliä maailmalle.

Jalkapallo toisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa

Jalkapallon asema maailmassa oli nykyiseen verrattuna hyvin erilainen toisen maailmansodan jälkeen. Sota oli jättänyt arpensa useisiin kansakuntiin, minkä lisäksi urheilu itsessään jäi usein toissijaiseksi tavoitteeksi yhteiskunnan uudelleenrakentamisen sijaan. Tosin joissain maissa yhteiskuntaa rakennettiin uudelleen myös urheilun kautta, ja oman maan menestys saattoi nostaa kansallistunnetta. Sodan jälkeen jalkapallon pelaamiseen globaalisti ei kaikilla valtioilla välttämäöttä ollut varaa tai edes tahtoa. Tämän lisäksi eri ideologioita edustavat järjestelmät päätyivät usein boikotoimaan toistensa järjestämiä kisoja. Lisäksi pitkät välimatkat aiheuttivat haasteita, sillä Euroopasta ei ollut helppo päästä nopeasti Etelä-Amerikkaan tai päinvastoin. Jalkapalloperheen pieneen kokoon vaikuttivat myös Aasian ja Afrikan maiden vähäinen tai olematon osallistuminen MM-kisoihin.

Jalkapallotuotteen heikko tila näkyi muun muassa vuoden 1950 MM-kisoissa Brasiliassa. Kisat olivat ensimmäiset jalkapallon MM-kilpailut toisen maailmansodan jälkeen, ja niihin osallistui vain 13 maata.1Maiden vähyyden taustalla oli sama ongelma kuin ennen maailmansotaa käydyissä kisoissa – eurooppalaisia maita oli hankala saada houkuteltua Etelä-Amerikkaan pelaamaan.2 Tämän taustalla oli useita tekijöitä. Matkustaminen oli suhteellisen kallista kansallisille, vähätuloisille liitoille. Toisaalta matkustaminen itsessään oli haastavaa ja vei aikaa harjoittelulta sekä työnteolta, sillä tähän aikaan suurin osa jalkapalloilijoista oli vielä amatöörejä, jotka pelasivat työn ohessa. Monella ihmisellä oli lisäksi heikko tuntemus Etelä-Amerikan maista ja eri stereotypiat ehkäisivät eurooppalaisten intoa osallistua peleihin oman mantereen ulkopuolella. Ideologioilla oli myös oma vaikutuksensa, ja esimerkiksi sosialistisen blokin maat boikotoivat näitä ja useita seuraavia kisoja tästä nimenomaisesta syystä. Kisoilla oli näihin aikoihin verrattain heikko medianäkyvyys, joten niistä ei tullut suurta kansainvälistä keskustelunaihetta. Paikalliset kuitenkin intoutuivat seuraamaan kisoja melko innokkaasti, sillä kisojen pääareenan, Maracana-stadionin yleisökeskiarvo oli peräti 47 000 katsojaa.3 Lokaalista innostuksesta huolimatta jalkapallo ei vielä näissä kisoissa kasvanut järin globaaliksi lajiksi.

Haaveiletko kesämatkasta? Tarkista Santerin Ässän ilmaiskierrokset eri kasinoille – voit voittaa vaikka kuinka suuria potteja ilman talletusta!

Ruotsin vuoden 1958 kilpailut ja Chilen 1962 MM-kisat eivät myöskään olleet vielä kiihtyvän globalisaation alkupotku. Ruotsin kisat saivat tosin huomattavasti enemmän huomiota etenkin eurooppalaisessa massamediassa kuin Brasilian kilpailut, mutta tästä huolimatta ne jäivät enemmänkin eurooppalaiseksi ilmiöksi kansainvälisen ilmiön sijaan. Chilen kisoja vastaavasti vaivasivat samat ongelmat kuin Brasilian kisoja vuonna 1950, kun iso osa Euroopan maista jätti matkustamatta Etelä-Amerikkaan, eikä kisoja televisioitu tai radioitu juurikaan suorana Eurooppaan. Kisojen televisioinnista ei kamppailtu samalla tavalla kuin nykyään, eikä niistä näin ollen FIFA:lle tullut kovin suuria tuloja. FIFA:lla ei ollut myöskään omia kisasponsoreita, sillä se käytäntö aloitettiin vasta vuoden 1970 MM-kisoissa, joihin Adidas toimitti niin tuomareiden peliasut kuin myöskin viralliset pelipallot. Sponsorisopimusten myötä FIFA:n rikastuminen ja kasvu lähtivät nousuun, mutta ei vielä ennen 1970-lukua.

Edellä mainittujen faktojen lisäksi jalkapallo pelinä oli jokseenkin erilaista kuin vaikkapa 1970-luvulla tai nykyään. Peli oli monien tutkijoiden mukaan jokseenkin kriisissä niin tasollisesti kuin osallistujamäärän suhteen. Esimerkiksi Aasiasta ja Afrikasta lopputurnaukseen pääsi yhteensä vain yksi edustaja. Moni joukkue pelasi samankaltaisella taktiikalla puolustusvoittoisesti, mikä ei miellyttänyt yleisöä.4 Tämä muuttui vasta jalkapallon globalisoitumisen viidennessä vaiheessa. Lisäksi jalkapallo ei ollut vielä 1950- tai 1960-luvulla ammattimaista. Esimerkiksi Saksassa ammattilaisliiga saatiin vasta vuonna 1963, Englannissa sarjat pyörivät amatööripohjalla vielä 1960-luvun puolivälissä. Moni kansallinen liiga, kuten Saksan ja Espanjan pääsarjat, kielsivät kansainvälisten pelaajien ostamisen ja käyttämisen 1960-luvulla. Englannissa tämä oli tehty jo aiemmin.5Ammattilaispohjalta toimivien seurojen puuttuminen ja toisaalta kansainvälisten pelaajien olematon määrä johtivat lopulta siihen, ettei peliä ollut mahdollista kehittää samalla tavalla kansainvälisesti kuin nykyään. Kansainvälisten pelaajien puute taas tarkoitti osittain vetovoiman puuttumista kansainvälisiltä markkinoilta, sillä ulkomaalaisten tähtien käyttäminen olisi mahdollistanut jalkapallotuotteen viemistä näiden pelaajien kotimaihin huomattavasti tehokkaammin, minkä lisäksi kansainvälisen osaamisen käyttäminen olisi voinut nostaa paikallisten sarjojen tasoa huomattavasti.

Jalkapallo mediassa

Ennen 1960-lukua televisiointi ei ollut tärkein muoto MM-kisoista uutisoitaessa, vaan pääosa tuloksista ja tiedoista saatiin edelleen sanomalehtien ja radion kautta. Tämä johtui osittain televisioteknologian kömpelyydestä – yhtäältä kuva ei ollut aina kovin vakaa katsojien vastaanottimissa, toisaalta kamerat olivat painavia ja kömpelöitä, joten pelitilanteiden tallentaminen oli monella tavalla haastavaa. Lisäksi FIFA:n johto oli erittäin konservatiivinen televisioinnin suhteen ja vastusti sitä, sillä sen katsottiin jopa pilaavan pelin luonteen.6

Huolimatta FIFA:n vastustuksesta media tutki jalkapallon ja ylipäätään kansainvälisten lähetysten mahdollista taloudellista potentiaalia sekä mahdollisia ongelmia, minkä takia kansainväliset lähetykset eivät välttämättä onnistuisi. Brittiläisen televisiokanava BBC:n 1950- ja 1960-lukujen taitteessa teettämässä tutkimuksessa havaittiin, että suurissa jalkapallomaissa, kuten muun muassa Italiassa, Hollannissa, Englannissa, Neuvostoliitossa ja Argentiinassa potentiaalia kansainvälisille lähetyksille oli olemassa. Tosin suurista palloilumaista esimerkiksi Brasilialla ei kuitenkaan ollut määrällisesti tarpeeksi televisiovastaanottimia.7 Joka tapauksessa monissa Euroopan ja osassa Etelä-Amerikan maista nähtiin selkeää potentiaalia jalkapallolähetysten vastaanottamiseen vahvan jalkapallokulttuurin ja vastaanottimien suuren määrän vuoksi.

Kansainvälisten lähetysten ongelmana oli kuitenkin televisiovastaanottimien epätasainen jakautuminen maailmalla. BBC:n tutkimuksessa havaittiin peräti 50 %:n vastaanottimista sijaitsevan Pohjois-Amerikan ja Kaakkois-Aasian alueilla, jossa jalkapallo ei ollut yhtä suuressa suosiossa. Ongelmana jalkapallon leviämisen kannalta nähtiin myös Afrikan ja Aasian väestö, joista peräti 64 % eli ilman jalkapalloa ja televisiota. Näillä alueilla sijaitsi vain noin 4,5 % radioista ja 0,3 % kaikista maailman televisiovastaanottimista. Tosin tähän ei ole otettu mukaan Japania, joka muodosti teknologian suhteen poikkeuksen.8 Nämä luvut kertovat karua kieltä tutkimuksen tuloksista – kansainvälisillä lähetyksillä ei vielä tähän aikaan ollut yhtä suurta yleisöä kuin vaikkapa nykyaikana. Näin ollen voitiin huomata, ettei jalkapallo ollut vielä ennen viidettä vaihetta loppujen lopuksi kovinkaan globaali laji television osalta, eikä sillä ollut televisioiden alhaisen määrän vuoksi todellisia mahdollisuuksia muuttua sellaiseksi.

Jalkapallosta ei myöskään kirjoitettu järin paljoa artikkeleita, eikä varsinainen urheilutoimittaminen ollut kovin asiantuntevaa. Jopa lajin emämaassa Englannissa oli tämä ongelma. Siellä urheiluartikkeleiden aktiivinen kirjoittaminen ja uusien jalkapallolehtien syntyminen ajoittuivat vuoden 1966 MM-kisojen jälkeiseen aikaan.9Ennen 1960-luvun puoliväliä ja jalkapallon globalisoitumisen viidettä vaihetta tällaista ammattimaista kirjoittelua ei siis juurikaan ollut, minkä takia tietoisuus pelistä ja samalla kiinnostus sitä kohtaan jäi jokseenkin vähäiseksi.

1Nevala 2010, s. 225.

2Ibid

3Ibid

4Nevala 2010, s. 229.

5Giulianotti & Robertson 2009, s. 16.

6Eisenberg & Lanfanchi 2004, s. 260.

7Eisenberg & Lanfanchi 2004, s. 261-264.

8Ibid

9Russell 2007, s. 31.